”Palkitsemisessa on oltava riittävästi vipua. Muuten aukeaa Kauppalehti ja syttyy punainen valo ovenpieleen.” Näin karrikoi eräs toimitusjohtaja ylimmän johdon palkitsemisen haasteita. Suuret projektit ovat niin raskaita, ettei niiden johto jatka maaliin ilmaan tuntuvaa palkitsemista, kiteytyi samassa keskustelussa.
Kysymys. Mitä tulee mieleen johtoryhmän jäsenestä, jonka jalat ponnahtavat pöydälle joka kerta kun palkkiopotti lipsahtaa vertailumediaanin alapuolelle? Tai projektinjohtajasta, joka puskee eteenpäin sietämättömien olosuhteiden viidakossa mehevän porkkanan perässä? Vastaus. Rotta.
Ihmisen erottaa rotasta tietoisuus. Tiedämme että olemme olemassa. Tiedämme, että näissä nahoissa tilanne jatkuu kohdusta ja hautaan. Tiedämme, että elämälle on hyvä löytää mieli ja tarkoitus. Kysymys. Onko muhkean bonuksen kotiuttaminen elämän kohokohta jota muistelemme vielä Terhokodissa? Tuskin. Entäpä jos sen ansaitakseen on kokenut tehneensä jotain merkityksellistä? Jo vain.
”Tämä on paska bisnes.” Näin tiivisti toinen toimitusjohtaja ajatuksensa alasta, jota vaivaa heikko katteellisuus. Kaikki valuu alaspäin, joten ahjon ääressä on työn ilossa repimistä. Mitäpä jos bisneksen luonne määriteltäisiinkin merkityksen kautta? Mietittäisiin, mitä hyvää yritys ympärilleen, viime kädessä muille ihmisille, haluaa tuottaa? Kuulin jokin aika sitten hyvän esimerkin siivousalan yrityksestä. Siellä työn tulokset, ja sivumennen sanoen myöskin kannattavuus, kohenivat oleellisesti sen jälkeen kun työn fokus ja tavoite määriteltiin uudelleen. Tilan sijaan keskiöön nostettiin tilassa työskentelevät ihmiset. Tavoitteeksi asetettiin kohteen ruokkoamisen sijaan miellyttävän työskentely-ympäristön tuottaminen IHMISILLE. Veikkaanpa että ammattiylpeys nosti päätään.
Siis rahasta viis ja kohti hyväntekeväisyysyhteiskuntaa? Ei tässä ammatillista harakiria viritellä. Tekevälle pitää maksaa ja paremmin tekevälle vielä enemmän. Rahalla on väliä, ja rahalla saa. Parasta taloudellista menestystä ei kuitenkaan yksilön, yrityksen tai yhteiskunnan tasolla saavuteta, mikäli tavoitteeksi asetetaan vain taloudellinen menestys. Miksi? Koska merkitys puuttuu. Olemme ihmisiä, emme rottia.
Johtajan kannattaa kysyä itseltään: miksi lopulta teen mitä teen? Ja seurata miksi -ketjua kovaan ytimeen. Paljastuva tekemisen mieli ei pelkästään lähde valumaan. Se täyttää tyhjiön, jonka luhistumisen on tähän asti estänyt aina vain vinhemmin pyörivä oravanpyörä.
”Emme elä tuottaaksemme tuloksia vaan kokeaksemme elämyksiä”. Tässä Ruediger Schachen lauseessa piilee selitys sille, miksi uraihminenkään ei puhu elämänsä loppuehtoona työstä. Samalla paljastuu osa suomalaisen työelämän patologiaa. Entäpä jos veisimme työelämää kohti jotain mitä ilolla muistella? Veikkaanpa että tuloskunto kohenisi.
Saara Tarumo 6. toukokuuta 2014